Mitä eläimiä saa pitää lemmikkinä?

SEEL:n blogi
Kirjoittaja:
Avainsanat: , ,
Julkaistu: perjantai, 22.1.2016

Kysymys eläinlajien sopivuudesta seura- ja harrastuseläimeksi on ollut ajankohtainen Suomessa jo pari vuotta eläinsuojelulain uudistuksen kautta ja on sitä edelleen. Tässä omia ajatuksiani aiheeseen liittyen.

Oma lähtökohtani asiaan tarkastelee sitä jossain määrin yhteiskuntafilosofisesta näkökulmasta: ihmisten toimintaa yhteiskunnassa ei tule rajoittaa, kuin painavista syistä. Jos eläimen hyvinvoinnin oletetaan olevan tällainen painava syy (kuten itsekin oletan), päästään asiassa seuraavaan lähtökohtaan:

Henkilö voi pitää seura- ja harrastuseläimenä mitä tahansa eläintä, josta pystyy pitämään riittävän hyvin huolta eikä aiheuta muille osapuolille haittaa.

Periaatteellisella tasolla tästä voitaisiin johtaa jo riittävät lähtökohdat eläinsuojelulakiakin ajatellen:

  • Jos henkilöllä ei ole tarpeeksi tietoa eläimen pidosta, ei eläimen pitämisen voi olettaa olevan laillista tässä tilanteessa, koska ilman riittävää ei voi olettaa, että eläintä voisi hoitaa sen tarvitsemalla tavalla.
  • Jos henkilöllä ei ole mahdollisuutta tarjota eläimelle riittäviä olosuhteita, ei sen pitämisen voi olettaa olevan laillista tässä tilanteessa.

Yksilötasolla tarkasteltuna eläin ei itsessään tiedä, elääkö se eläintarhassa vai yksityisen ihmisen luona. Jos lähtökohtana on jonkin lajin pidon salliminen eläintarhassa, periaatteellisella tasolla ei pitäisi olla ongelmaa sallia sen pitämistä vastaavissa oloissa yksityisenkään harrastajan hoidossa.

Jos eläimen pitäminen vaatisi niin massiiviset resurssit, ettei sitä olisi mahdollista tämän kautta pitää ihmisten hoidossa, tämä periaate käytännössä tarkoittaisi, ettei kukaan voisi eläintä pitää. Ilman tarvetta negatiivilistallekaan.
Tämä on siis oman ajatteluni lähtökohta, joka varmasti toimisi täydellisessä maailmassa. Valitettavasti maailma ei ole täydellinen tämänkään asian osalta.

Kolikon kaksi puolta

Otetaan tässä tilanteessa esimerkiksi haisunäätä, joka tällä erää kiellettiin kansallisessa vieraslajilainsäädännössä (mielestäni hepposin perustein). Ei kuitenkaan mietitä nyt kertaa asiaa luonnonsuojelullisesta näkökulmasta, vaan tarkastellaan eläinsuojelullisia kysymyksiä.

Olen tavannut useita haisunäätien omistajia. Omaan silmääni heidän haisunäätänsä vaikuttavat hyvinvoivilta. Omistajat ovat selvittäneet eläinten pitoon liittyviä asioita, eivät ole leikkauttaneet hajurauhasia, ulkoiluttavat eläimiä säännöllisesti ja panostavat paljon virikkeellistämiseen kotonakin mm. ruokalelujen kautta (samoja, joita kotonamme käytämme kissojemme kanssa).

Toisaalta olen saanut sen käsityksen, että esimerkiksi Korkeasaareen on tuotu useita lemmikkeinä pidettyjä haisunäätiä, jotka ovat olleet pahasti ylipainoisia, joiden hajurauhaset on leikattu pois ja joille on ylipainon takia on syntynyt jopa luunmurtumia.

Ymmärrän näiden vain negatiivisia tapauksia nähdeiden ihmisten varauksellisen suhtautumisen esimerkiksi juuri haisunäätien pitoon. Mutta toisaalta ei kissojenkaan suhteen päätöksiä tehdä pelkästään siitä näkökulmasta, mitä kuvaa kissojen pidosta voisi saada eläinsuojeluyhdistyksessä toimiessaan. Kissojen osaltahan yleisesti on pyörinyt SEY:n arvio 20 000 vuosittain hylätystä tai lopetetusta kissasta.

Miten vaikea lemmikki haisunäätä sitten on?

  • Ruokavalion puolesta kyseessä on sekasyöjä, joka ei kissan tavoin aktiivisesti metsästä ruokaansa. Ruokinnan pitäisi siis olla melko helppoa, jos saatavilla on oikeat tiedot. Näiden noudattaminen on tietenkin oma kysymyksensä, mutta jos tarkastellaan keskustelua kissojen ja koirienkin ylipainosta, ei kyseessä ole uniikki ongelma.
  • Virikkeellistämisen harrastajat käyttävät kissojen ja koirien aktivointileluja. Olettaakseni kaivaminen on suurin haaste tämän suhteen, muttei pitäisi olla mahdoton ratkaista.
  • Pahanhajuisen nesteen ruiskuttaminen on hyvin epämiellyttävä aistihaitta, muttei ihmiselle vaarallinen. Tätä haisunäätä tekee vasta jouduttuaan uhatuksi. Itse omistan kaksi amatsoni-papukaijaa, jotka tällaisessa tilanteessa purevat – ja kovaa. En kuitenkaan ole joutunut niiden puremaksi, koska osaan tarkkailla niiden elekieltä ja pidän huolen, etten ole koskaan niille uhka. Samaa voi tehdä haisunäätienkin kanssa.

Haisunäätä ei varmastikaan ole helppo eläin, eikä todellakaan sovi kenelle tahansa. Mutta ainakaan päällisin puolin tarkasteltuna ei vaikuta mahdottomalta.

Entä jos omistaja päättääkin luopua haisunäädästään jouduttuaan kerran sen puolustustoimen kohteeksi? Ei sekään tarkoita, että haisunäätä itsessään olisi mahdoton lemmikki.

Entä jos omistaja päättääkin luopua haisunäädästään jouduttuaan kerran sen puolustustoimen kohteeksi? Ei sekään tarkoita, että haisunäätä itsessään olisi mahdoton lemmikki. Se tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että eläimen ostanut henkilö ei itse ollut selvillä, mihin oli ryhtymässä. Kuinkakohan monesta kissasta tai koirasta luovutaan Suomessa vain siksi, että jokin seikka näiden eläimen pidossa tulikin yllätyksenä? Merkittävin ero näiden suhteen lienee siinä, että kissalle ja koiralle etsitään herkemmin uusi koti (tai ne päätyvät eläinsuojeluyhdistykselle tavalla tai toisella), kun taas jostain syystä jotkin haisunäätien omistajat ovat vastuunsa kantamisen ja uuden kodin etsimisen sijaan saaneet päähänsä raahata eläimen Korkeasaareen.

Tarkastellaan vielä toista esimerkkiä.

EU:n vieraslajilistan kieltämää punakorvakilpikonnaa on pidetty myös eläinsuojelullisena ongelmana. Entä jos verrataan punakorvakilpikonnan vaatimuksia esimerkiksi hevoseen, joka kaiken muun lisäksi isona eläimenä voi muodostaa myös aidon vaaran ihmiselle? Ymmärrän myös, että isot maakilpikonnat, kuten leopardikilpikonna, muodostavat oman haasteensa, mutta voisin silti helposti tarjota kotonani sellaiselle hyvät olot. Hevosta en pystyisi pitämään. Tosin tässä välissä voidaan mainita, että olohuoneestani johtaa ovi noin 220 neliömetrin eläinten käytössä olevaan liikuntasaliin. Näitä ei tietenkään ihan joka kodissa ole, mutta ei ole hevostalliakaan.

Merkittävimmät ns. “eksoottistenkaan” seura- ja harrastuseläinten eläinsuojelulliset ongelmat Suomessa eivät vaikuta muodostuvan siitä, että eläinten pito olisi itsessään erityisen haastavaa tai tietoa hoidosta ei olisi saatavilla.

Merkittävimmät ns. “eksoottistenkaan” seura- ja harrastuseläinten eläinsuojelulliset ongelmat Suomessa eivät vaikuta muodostuvan siitä, että eläinten pito olisi itsessään erityisen haastavaa tai tietoa hoidosta ei olisi saatavilla. Ongelmat muodostuvat eläinten hoitajien vääristä ja/tai puutteellisista tiedoista sekä piittaamattomuudesta. Aivan kuten perinteisempienkin lajien kohdalla. Koen tärkeänä ennen kaikkea tiedonvälityksen parantamisen ja tämän suhteen SEEL:kin tulee tämän vuoden aikana tuomaan esiin uusia ideoita ja ratkaisuja.

Haisunäätienkin tilannetta voisi auttaa juuri perustettu Suomen lemmikkihaisunäädät ry, joka tiedon levittämisen lisäksi voisi esimerkiksi toimia eläinsuojelutyötä tekevien tahojen kanssa yhteistyössä etsien uusia koteja niitä tarvitseville haisunäädille.

Oikeasti mahdoton eläin?

Ideaalitilanteessa käytännössä “mahdottoman” eläimen hankkiminen olisi laitonta alussa mainitun periaatteen takia ja tämä riittäisi estämään näiden hankkimisen. Mutta koska emme elä täydellisessä maailmassa, ymmärrän viranomaisten ja eläinsuojelijoiden huolen siitä, etteivät he halua joutua selvittelemään, mitä tehdä tavalliseen kotiin hankitun leopardin tai simpanssin kanssa.

Itse olen tietenkin sen kannalla, että eläinten tulisi saada toteuttaa lajityypillisiä käyttäytymistarpeitaan. Tämän pyrin mahdollistamaan lukuisten muiden suomalaisten harrastajien tavoin esimerkiksi papukaijojeni kohdalla. Siksi en pidäkään ajatuksesta, jossa esimerkiksi simpanssi otetaan kotiin ihmisperheen jäseneksi. Simpanssi elää luonnossa yhteisöissä, jonka takia sen voisi olettaa vaativan tällaisen lajitovereiden yhteisön ympärilleen ihmisenkin hoidossa pidettäessä.

Yleisesti ottaen kädellisten ja isojen kissaeläinten pito lemmikkinä tyrmätään hyvin laajalta rintamalta. Joissain Keski-Euroopan maissa tilanne esimerkiksi kädellisten kohdalla onkin räjähtänyt käsiin ja paikalliset toimijat ovat helisemässä niiden kanssa. Toisaalta Suomessa eläintenpitokulttuuri on monien lajien kohdalla aivan erilaista, kuin näissä maissa.

Kyllähän Suomesta lääniä löytyy. Ei olisi mahdoton – vaikkakin hyvin epätodennänöinen – ajatus, että joku riittävän varakas henkilö päättäisi rakennuttaa esimerkiksi leopardeja varten paremmat tilat, kuin eläintarhoissakaan on. Mutta tämän kohdalla joudumme tasapainoilemaan sen kysymyksen kanssa, että miten todennäköistä näiden eläinten pito riittävissä oloissa olisi suhteessa siihen riskiin, että näitä alkaisi ilmestymään tasaisin väliajoin tavallisista kodesta. Ei olisi mitään syytä vaatia ja olettaa, että esimerkiksi Korkeasaaren tulisi pystyä tulemaan hätiin aina, kun näin tapahtuisi.

Ajoittain tällaisia ”äärimmäisiä” lemmikkejä halutaan hankkia myös kotioloihin. Eläinsuojeluviranomainen ei tulisi kuitenkaan koskaan löytämään näille sijoituspaikkaa. En tosin halua kutsua näitä eksoottisiksi lemmikeiksi, vaan englanninkielinen termi ”extreme pet” kuvaa asiaa paremmin. En myöskään missään nimessä hyväksy ajatusta, että tällaisella ilmiöllä ratsastamalla pyritään ajamaan rajoitteita myös yleisempien eksoottisten eläinten pitoon.

En myöskään missään nimessä hyväksy ajatusta, että tällaisella ilmiöllä ratsastamalla pyritään ajamaan rajoitteita myös yleisempien eksoottisten eläinten pitoon.

En henkilökohtaisesti siis vastustaisi negatiivilistaa, jos sellainen koetaan ehdottoman tärkeänä tällaisten ongelmien välttämiseksi. Lajin päätymiselle tällaiselle listalle tulee kuitenkin olla todella vahvat perustelut ja valmistelutyö on tehtävä paljon huolellisemmin, kuin esimerkiksi ensimmäisen kansallisen vieraslajilistan osalta tehtiin. Ennen mitään päätöksiä peräänkuulutan kuitenkin eri osapuolten välistä keskustelua, jossa yhdessä yritetään löytää ratkaisut ongelmiin.

Kädellistenkin kohdalla on hyvä huomioida, että lahkoon kuuluu hyvin erilaisia eläimiä; myös pieniä. Tunnen lukuisia lintuharrastajia, jotka ovat tarjonneet linnuilleen kokonaan oman huoneen. Ehkä löytyisi myös tällaisissa olosuhteissa pärjääviä pieniä kädellisiä? Tai ehkä ei. En ole tutustunut aiheeseen tarpeeksi, jotta voisin muodostaa siitä järkevän mielipiteen, mutta en halua suoralta kädeltä asiaa tuomitakaan, koska olen nähnyt lukuisia harrastajia, jotka ovat valmiita panostamaan paljon eläinten pitoon.

Emme elä täydellisessä maailmassa

Tarkastelen eläinten pitoa ja eläinsuojelullisia ongelmia ensisijaisesti yksilötasolla, sillä ongelmatkin kohdistuvat aina eläinyksilöihin ja toisaalta ihmisyksilöiden halukkuudessa ja mahdollisuuksissa panostaa eläinten pitoon on merkittäviä eroja. Huonoissa oloissa elävän kissan kohtalo on mielestäni aivan yhtä traaginen, kuin huonoissa oloissa elävän papukaijankin, joten näitä asioita tulisi tarkatella samalta viivalta. Ongelmat eivät johdu eläimen mahdottomuudesta, vaan eläimen hankkineen ihmisen tiedonpuutteesta, resurssien riittämättömyydestä ja/tai yksinkertaisesti piittaamattomuudesta eläitä kohtaan.

Joskus tuntuu, että jokainen huonosti pidetty “eksoottinen” eläin toimii joillekin esimerkkinä lajin sopimattomuudesta lemmikiksi.

Joskus tuntuu, että jokainen huonosti pidetty “eksoottinen” eläin toimii joillekin esimerkkinä lajin sopimattomuudesta lemmikiksi, kun samalla pentutehtailu nähdään taas rationaalisesti harrastajakentän ulkopuolisena ilmiönä, jonka ei nähdä määrittelevän harrastusta itsessään. Positiivilistan kaltaiset ratkaisut pyrkivät “täydelliseen” maailmaan: halutaan estää kaikkien hieman hankalampana pidettyjen “eksoottisten” eläinten pito seura- ja harrastuseläimenä, jotta vahingossakaan kenellekään ei voi päätyä eläintä, johon tämän yksilön resurssit tai tiedot eivät riitä. Samalla perinteisten lajien pitoa (kuten kissat, koirat ja hevoset) kohdellaan tähän nähden silkkihansikkain. Mielestäni tämä on kaksinaismoralismia.

En kuitenkaan koe tarpeelliseksi asettua poikkiteloin, jos koetaan, että kaikkein haastavimpien ja potentiaalisesti ongelmallisten eläinten pitoa halutaan rajoittaa negatiivilistalla. Mutta olen tästäkin huolissani: pelkään, että eksoottisten eläinten pidosta mitään ymmärtämättömät tahot haluvat tehdä rajoituksista paljon tiukempia pelkästään omista periaatteellisista syistään. Vastaan kuitenkin tulee tasaisin väliajoin myös eläinoikeusaktivisteja, joiden aatteen paloa eivät faktat paljoa rajoita. Pelkään myös, ettei virkamiehillä olisi tarpeeksi resursseja tehdä laadukasta valmistelutyötä, vaikka varmasti halu tähän olisi. Positiivilistan kohdalla nämä riskit luonnollisesti olisivat valtavasti isompia ja listojen tekeminen söisi virkamiestenkin aikaa paljon enemmän.

Itse näen edelleen SEEL:n aikaisemmin ehdottaman mallin hyvänä mahdollisena lähtökohtana ratkaisulle:

  • Niiden lajien pitoa, joista on tehty asetukset, kontrolloitaisiin kuten nykyisinkin. Asetukset tulee tietenkin voida tehdä järkevällä tasolla ja niiden tulisi kattaa suurin osa nykyisin pidettävistä eksoottisista seura- ja harrastuseläimistä. Asetuksia tulisi myös voida päivittää riittävän joustavasti uusien lajien osalta.
  • Asetusten ulkopuolisten lajien hankkiminen vaatisi hyvissä ajoin ennen eläimen hankkimista ilmoituksen viraomaisen tietojärjestelmään. Viranomainen voisi tarvittaessa puuttua tähän esimerkiksi vaatimalla lisää tietoa tai tarkastamalla tilat. Ja tarvittaessa kieltää eläimen hankkimisen. Tämä myös rohkaisisi ostajaa tekemään ilmoituksen aikeista hankkia eläin hyvissä ajoin ennen mitään konkreettisia toimenpiteitä. Käytännössä tätä menettelyä tarvitsisivat lähinnä asiaan perehtyneet aktiiviset harrastajat.

Ja jos koetaan tarpeelliseksi kieltää joitain kädellisten ja isojen kissaeläinten kaltaisia lajeja, en tätä vastusta, kunhan kielloille on hyvät perusteet. Niin kauan kuin hevosten pito harrastuseläiminä on sallittua (enkä missään nimessä niiden pitoa vastusta), ei kovin kattaville kielloille kuitenkaan ole perusteita. Ongelma ei ole eläimen mahdottomuus tai vaativuus, vaan ihmisten virheelliset käsitykset joidenkin lajien pidosta. Ja näihin ongelmiin on mahdollista puuttua muutenkin kuin kieltämällä. Uskallan myös sanoa, että me harrastajat teemme jo nyt pienillä resursseilla vapaaehtoistyönä todella laadukasta työtä asian suhteen.

Edellä esitetty malli vaatii tietenkin hieman enemmän resursseja ja osaamista viranomaisilta, joskin järkevästi tehtynä asetusten ulkopuolisten lajien poikkeusmenettelyä tarvittaisiin melko harvoin. Lisäksi yhdistykset ovat valmiita auttamaan. Jo nyt esimerkiksi matelijoiden (Suomen herpetologinen yhdistys ry:n HeKo-rinki) ja lemmikkilintujen (Lemmikkilinnut Kaijuli ry:n sijoitusrinki) kohdalla Suomessa toimivat yhdistykset pystyvät etsimään uusia koteja Suomessa lemmikkeinä pidettäville lajeille.

Ennen kaikkea positiivilista olisi suhteettoman järeä keino puuttua nykyisiin tai näköpiirissä oleviin ongelmiin. En myöskään purematta niele perusteluja tällaisille laajoille kielloille vain siksi, että viranomaiset eivät koe heiltä löytyvän resursseja. Oikeudenmukaiset keinot ongelmiin puuttumiseksi ovat varmasti löydettävissä eri toimijoiden yhteistyöllä. Täydellistä maailmaa, jossa yksikään nisäkäs, lintu, kala tai matelija – oli kyse sitten ”perinteisestä” tai ”eksoottisesta” lemmikistä – ei koskaan päätyisi riittämättömiin oloihin, emme valitettavasti kuitenkaan pysty luomaan niin kauan, kuin hyväksymme eläinten pitämisen lemmikkeinä. Parempaa maailmaa kohti tämänkin osalta voimme kuitenkin pyrkiä – ja niin tuleekin tehdä, käyttäen järkeviä toimenpiteitä.

Jarmo Tuutti

Kirjoittaja:

Kirjoittaja on Suomen eksoottisten eläinten harrastajayhdistysten liitto ry:n puheenjohtaja ja aktiivinen lemmikkilintuharrastaja. Omien projektiensa (kuten Papukaija.fi-sivuston) lisäksi hän toimii Lemmikkilinnut Kaijuli ry:n hallituksessa.